Metsästyksen ollessa kansan pääelinkeinona käytettiin turkiksia, metsästystuotteita, yleisesti arvonmittana Venäjällä ja Liivinmaalla. Tavallisimpia rahoja olivat oravannahat, joita laskettiin neljänkymmenen nahan nipuissa. Näistä käytettiin Suomessa nimitystä kiihtelys, mikä esiintyy niin. paikannimessä Kiihtelysvaara. Ruotsissa ja Venäjällä arvostettiin ja luokiteltiin eri nahat värin mukaan, joten puhuttiin harmaanahoista ja valkonahoista. Edellisiin kuuluivat luonnollisesti oravannahat, joita arvokkaammat olivat valkoiset kärpän-nahat, valkeat ketut sekä ns. palkenahat, joilla ehkä tarkoitettiin yleisesti valkonahkoja. Nimi esiintyy myös paikan nimmessä Palkeala. Karjalassa on vielä pyydetty muitakin arvonahkoja. Pähkinäsaaren rauhankirjassa mainittiin kaksi majavanpyyntipaikkaa Kirvussa Kuunustaisen ja Ketvelammen rannoilla. Saalis oli todennäköisesti ollut hyvin runsas, koska tulot piti jakaa molempien valtakuntien, Ruotsin ja Venäjän kesken. Poista arvokasta riistaeläintä, soopelia 1. kiiltonäätää, on aikoinaan myös pyydetty Kannaksella. Siihen viittaa nimi Noisanniemi = Soopeliniemi Mitään asiakirjatietoja (ei eläimen metsästyksestä kuitenkaan esiinny.

Turkiksissa suoritettujen maksujen jälkiä verotuksessa

Keskiajalla kuului Karjala samannimisen oikeuden piiriin, jonka alueella kirkon päämiehelle, piispalle, tulleet verot suoritettiin turkiksissa. Siitä on olemassa eräitä keskiaikaisia asiakirjoja. Vuonna 1331 Maunu Eerikinpoika vahvisti piispan ja Viipurin linnanläänin välisen sopimuksen, jonka mukaan Karjalan oikeuden alueella piispan oli saatava kultakin savulta eli talolta kaksi hyvää valkonahkaa. Vuoden 1345 verojärjestys velvoitti kunkin jousimiehen Karjalan oikeuden alueella kirkolle suorittamaan jousinahan tai kolmanneksen viljaa. Jousinahka, joka oli turkisveron vanhempi muoto Voionmaan mukaan, maksettiin oravannahkana. Uudella kirkolla käytettiin siitä uuden ajan alussa nimitystä " oikea orava".

Jouset ja kiltit

Kun metsästystä harjoitettiin pääelinkeinona, oli luonnollista, että verotuksen perustana pidettiin jousilukua. Jousella tarkoitettiin alkuaan itsenäistä, metsästystä harjoittavaa miestä. Kun tämän kaltaisen verotuksen edellytyksenä kuitenkin oli mahdollisuudet eränkävnnin harjoittamiseen, on luultavaa, että jousilla on myös ollut hallussaan metsästysmaita, joihin toisilla ei ollut asiaa. Metsästysmaitten omistus oli välttämätöntä niille perheille, joiden oli riistan pyynnillä ylläpidettävä henkeään, mutta jos verotkin oli maksettava turkiksissa, oli se vieläkin tärkeämpää. Uuden ajan ensimmäisessä maakirjassa Viipurin linnan läänistä vuodelta 1539 on useissa paikoin mainittu kilteiksi nimitettyjä maakappaleita. Veroselitvsten mukaan käytettiin niitä Jääskessä jäniksenmetsästykseen tai kaskenpolttoon; Lapvedellä ja Taipaleella niiden mainitaan olleen ulkomaita, joissa oravia ja jäniksiä pyydettiin. Kiltit ovat Voionmaan tutkimusten mukaan alkujaan merkinneet kokonaisen talon, perheen metsäomaisuutta, jonka vastakohtana oli yksityisen henkilön omistama jousimaa. Alkuaan, jo pakanuuden ajoista lähtien oli jokainen heimomies, jokainen jousi suorittanut verona metsästysmailtaan turkiksia, etupäässä arvokkaita ja hyvin haluttuja valkonahkoja. Kun sitten väestö kaskikaudella lisääntyi suuresti, kasvoi jousimiesten lukumääräkin, mutta jalon riistan saanti väheni vastaavasti. Siksi ei kaikilta jousilta enää voitukaan vaatia hienoja turkiksia. Verottaja oli tyytyväinen saadessaan hyvän valkonahan edes talolta, savulta. Oravia sen sijaan oli runsaasti, ja niitä saattoi jokainen talonpoikainen mies maksaa verona keskiajalla, kunnes tapa uuden ajan alussa vähitellen hävisi kokonaan. Kirkollisessa verotuksessa jouset kuitenkin säilyivät aina nykyisiin aikoihin asti.

Nahkarahat ja turkislahjat

Uudenajan alussa maksettiin kruununverotuksessa Viipurin-Karjalassa nahkarahojen nimellä kulkevia maksuja, joissa todennäköisesti tapaamme jälkiä muinaisesta heimokunnallisesta metsästysverotuksesta, turkisverotuksesta. Nahkarahoja suoritettiin äyri täysiverolta I. kantatalolta.

Ruokolahden puolella oli neljä täysiveroa, toistakymmentä talonpoikaa, jotka aluksi 1540-luvulla metsästelivät kruunun takamailla oravia, hirviä, lintuja ja muita villieläimiä ja siitä verona maksoivat myös nahkarahoja. Mutta kun riista väheni, korvattiin se veden antimilla ja niin talonpojat alkoivat suorittaa kruunulle kuuluvat maksunsa haukina saaden tästä lisänimenkin, haukitalonpojat. Näillä ei luultavasti ollut edellytyksiä maanviljelykseen, mutta kun he asuivat Saimaan rannalla salojen äärellä, saattoivat he pyytää riistaa ja kalastaa.
Vielä säilyi vanha turkisvero Viipurin linnanläänin voudille 1500 -luvun puolivälissä suoritetussa lahjaverossa. Nahat kaikista lampaista ja jäniksistä, jotka kestitysaikoihin taloissa teurastettiin, luovutettiin voudille lahjana. Lapveden ja Taipaleen puolelta sekä Jääskestä Viipurin linnanpäällikkö sai lahjaksi 10 ketunnahkaa eli nahan jokaiselta neljänneskunnalta ja sen puuttuessa Lapveden kihlakunnasta kolme ja Jääskessä kuusi viljapannia, minkä arvoiseksi ketunnahka siis laskettiin. Saviniemen kartanon yksjalat, jotka asuivat suurelta osalta rajoilla, antoivat kultakin täysiverolta niinikään ketunnahan, minkä myöhemmin sai korvata rukiilla. Paremmat metsästysmaat lienevät tämänkin veron alkusyynä olleet.

Kiltti- 1. kiltisrahat

Nahkarahojen ohella kannettiin Suur-Jääsken alueella kuten muuallakin Länsi-Karjalassa 1500 - luvulla kiltti- 1. kiltisrahoja. Niitä maksettiin maayksikön perusteella niillä alueilla, joilla aikaisemmin oli suoritettu piispalle tulevaa turkisveroa. Voionmaa on tullut siihen tulokseen, että katolisena aikana luovutettiin piispan saatavat turkiksissa, mitkä saatavat vuoden 1331 sopimuksen mukaan tekivät kaksi hyvää valkonahkaa savulta. Mutta valkonahat 1. palkeet olivat keskiajan lopulla käyneet jo niin harvinaisiksi, että ne korvattiin rahalla. Kun Kustaa Vaasan aikana piispan tulot joutuivat valtiolle, seurasivat piispan kilttirahat mukana.
Eränkäynti riippuu turkisten saannista ja riistan runsaudesta. Kun maanviljelys ja sen mukana kiinteä asutus valtasivat alaa Jääsken ja Karjalan rintamailla, pakeni jaloriista yhä kauemmaksi suuriin metsiin. Keskiajan lopulla oli metsästys hallitsevana elinkeinona karjalaisella alueella jo aikansa elänyttä ja riista vähentynyt, niin ettei siihen voinut elämistä eikä elinkeinoa perustaa.

Kalastus

Kalastus on Suomen kansan ikivanhoja elinkeinoja. Jääsken kihlakunnankin alueella sitä on harjoitettu jo silloin, kun ensimmäiset " jääskeläiset" vaelsivat riistan perässä metsästellen ja kalastellen. Vuoksenrannan verkkolöytö, josta on eri luvussa ollut puhe, on siitä todistuksena. Esihistoriallisena aikana kalastusta on harjoitettu suhteellisen alkeellisilla pyyntivälineillä, mutta kalan runsauden takia niillä on riittävästi saatu veden viljaa nälkää pois ajamaan. Vuoksenrannan löytö sisälsi kivisiä ja luisia pyyntivälineitä ja Kiviniemestä talteen saatu pyydys, havas osoittaa, että kivikaudella on osattu jo käyttää hyväkseen korkeampaa kalastustekniikkaa. Havas on silmälliseksi kudottu pyydys, jota kivekset ja kohot pitivät pystyasennossa kuten seinää.
Jääsken vesistörikkaan kihlakunnan alueella olikin mahdollisuutta monenlaisen pyyntitavan harjoittamiseen. Kalarikas Saimaa suurine muikkuparvineen ja muine kaloineen houkutteli yhteispyyntiin monien pienempien järvien ja lampien ja jokien ollessa yksityisten perheitten pyyntialueita. Kalavedet säilyivät näet jakamattomina vhteisalueina, jotka kuuluivat määrätyille asutusryhmille. Siten Puruvesi, Heinävesi ja Orivesi ovat ikivanhaa heimojen yhteisomaisuutta, kuten Viipurin lahden aluekin, pienemmät järvet ja lammet taas kylien yhteisiä. Hyvin varhain on valtio maanlain perusteella vallannut Vuoksen valtaväylän ja sen jälkeen yksinoikeuden eräisiin lohirikkaisiin koskiin virtaan rajoittuvien kylien omistaessa rannat.

Kalavedet Jääsken kihlakunnan alueen ulkopuolella

Ammoisista ajoista lähtien Jääsken kihlakunnan asukkaat ovat käyneet pitkien matkojen takana hankkimassa veden antimia. Kun yksin oli hankala taivaltaa näitä matkoja ja tuoda saalis kotiin, liityttiin joukkoihin nuottakuntien osakkaina. Nuotalla saatiin yhteisvoimin runsaasti kalaa. Kun ne olivat kalliita hankkia ja hankala käsitellä, oli osakasmuoto ainoa mahdollinen suurnuotan hankkimiseen. Se vaati yhteistoimintaa, josta yhteisomistus johtui. Osakkaat olivat taloja. Jos talo jakaantui kahteen tai kolmeen osaan, sai kukin osa vastaavan osuuden nuotasta. Myös nuottaveneeet on hankittu yhteisvoimin ja käytetty osuuksien mukaan. Puruvesi, Orivesi ja Heinävesi ovat jo varhain olleet Jääsken kihlakunnan kalamiesten matkan kohteena. Mitään keskiaikaisia lähteitä ei tosin ole, jotka siitä kertovat, mutta tapa oli niin yleinen 1500-luvulla, että sillä on täytynyt olla ikivanhat perinteet. Keväällä vuonna 1560 kävivät Lappeen ja Jääsken kihlakunnista Niko Siitosen, Paavo Neuvosen, Olli Kesosen, Lauri Kasasen neljänneskunnat sekä Pärttyli Yrjänänpojan läänitvksen asukkaat kalastamassa Puruvedellä, Orivedellä ja Heinävedellä ahvenia ja särkiä, joita kuivattiin. Heillä oli kaikkiaan 06 pientä nuottaa, joilta kertyi veroa aina rahanpuutetta potevalle kruunulle neljä kippuntaa ja 16 kertyi kun nuottaa kohden otettiin leiviskä kalaa. Saman vuoden syksyllä lähdettiin suuremmalla joukolla yllämainituille vesille muikkuja kalastamaan. Nyt olivat Olli Siitosen, Niko Pyysingin, Matti Markunpojan, Olli Kesosen, Erkki Neuvosen, Jaakko Nikonpojan, Lauri Hyvättisen, Pekka Hallikaisen neljänneskuntien miehet sekä Pärttyli Yrjänänpojan alustalaiset 147:llä nuotalla kalassa. Näiden joukossa oli sadan sylen nuottiakin. Kalamiehet, joiden kyliä ei ole mainittu, olivat parhaasta päästä Vuoksen varrella olevista kylistä samoinkuin Joutsenosta. Verona meni nelikko nuottaa kohden ja kruunulle tuli tvnnyrikalaa kolme lästiä ja kolme nelikkoa. Mitään tietoja ei ole säilynyt, mitä teitä Puruvedelle, Orivedelle ja Heinävedelle kuljettiin. Todennäköisesti säilytettiin suuria kalaveneitä jossain kohdin Saimaan rannalla, joutsenolaiset omien rantojensa mailla ja ruokolahtelaiset pitkin Ruokolahden rannikkoja. Samaan tapaan ovat kirkkoveneetkin maanneet rannoilla. Yhteisjoukoin on sitten keväällä ja syksyllä suunnattu matka kauemmaksi Saimaata pitkin nuotat mukana. Veneissä lienee käytetty apuna purjeitakin, joiden avulla matka vesiä pitkin taittui nopeammin sopivalla tuulella. Suuri osa jääskeläisiä on myös käynyt Viipurin lahdella silakoita pyydystämässä.

Viipurin lahdelle kerääntyi vanhastaan kalamiehiä kaikkialta Karjalasta. Sinne tuli lapveteläisiä ja taipalsaarelaisia, jääskeläisiä ja pääläisiä varsinaisten viipurinpitäjäläisten lisäksi. Kevät ja syksy olivat parasta pyydysaikaa ja venekunta toisensa vieressä veti nuotalla saalista rannalle. Merikalastus lienee ollut järjestetty samaan tapaan kuin Saimaan suurkalastuskin. Nuottakunnat omistivat nuotan ja veneen, jotka lienee kuljetettu merelle Suomenvedenpohjan ja Laatokan ikivanhaa vesitietä myöten. Pääasiallisesti kuitenkin ne neljänneskunnat, jotka kirkollisesti kuuluivat Viipurin pitäjään ja joista myöhempi Ihantalan seurakunta on syntynyt, ovat olleet itseoikeutettuja Viipurin lahden kalavesien käyttäjiä. Kruunu verotti sielläkin saaliista osan. Nuottavenekunnat joutuivat maksamaan nelikon, puoli- tai koko tynnyrin kalaa sen mukaan, kuinka suuri saalis oli ollut. Vuonna 1555 kävivät Olli Äikkään neljänneskunnasta Pekka Ahvosen nautakunta kokonaan sekä Antti Pihkasen nautakunnasta Heikki ja Suni Vilkko sekä Heino Jönsinpoika Konnusta ja vielä Paavo Räikkösen venekunta Lukkarisen neljänneskunnasta ja Sompan nautakunnasta Viipurinlahdella nuotanvedossa. Verona otettiin heiltä yhteensä neljä ja puoli tynnyriä kalaa, mistä Heikki Vilkko tai hänen venekuntansa suoritti koko tvnnyrin.
Viipurilaiset eivät lainkaan pitäneet jääskeläisten kalastusmatkoista merelle. He katsoivat näet silakanpyynnin Viipurinlahdella kaupunkilaisoikeudekseen ja aikaansaivat lopulta sen, että se 1600 kiellettiin kokonaan jääskeläisiltä ja lapveteläisiltä. Siitä huolimatta lienee kuitenkin Jääsken kihlakunnasta käsin edelleen käyty merellä asti silakanpyynnissä, vaikkakin vähäisemmässä määrässä.

Paitsi pohjoisilla ja lounaisilla vesillä käytiin Suur-Jääskestä käsin vielä etelässäkin lintu- ja kalarikkaalla Äyräpään järvellä kaloja pyytämässä. Kalastusoikeus kuului Saviniemen kartanolle. Vuonna 1560 oli kesänuotalla saatu neljä tynnyriä suolakalaa, kahdeksan tynnyriä tuoretta ja vielä kuusi leiviskää, yhdeksän naulaa kuivattua kalaa. Asiakirjoista ei ole selvinnyt, mistä Äyräpään järven kalastusoikeus on peräisin. Todennäköiseltä tuntuu, että se periytyy vanhastaan niiltä ajoilta, jolloin Jääski kuului Äyräpään kihlakuntaan. Kun Saviniemi oli yhteisen voudin asuinpaikka 1500-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja kun kalastusoikeus sitten siirtyi Saviniemelle, lienee se alkuaan kuulunut voudin etuoikeuksiin. Vielä vuonna 1654 mainitaan Äyräpään järven kalastus Saviniemen kartanolle kuuluvana.

Vuoksen, Rahikkalanjoen ja Kuhajoen kalapaikat

Vuoksi on muinaisina aikoina ollut ahkeralle kalastajalle tärkeä "veden hopean" kaivos. Runsaat apajat tuottivat välkkvväkylkisiä lohia, joita sitten veroina kulkeutui Viipurin linnanisäntien pöytään ja kauemmaksikin, aina Tukholmaan asti.
Tuottoisin Vuoksen lohipaikoista oli Bullerborgin kalastamo, josta tarkemmin on kerrottu Bullerborgin linnan yhteydessä. Myöhemmin vuodesta 1614 lähtien käytettiin siitä Siitolan kalastamon nimeä. Bullerborgin kalastamo mainitaan ensi kerran 1555, jolloin sieltä kuljetettiin Viipurin linnaan tynnyri lohia. Se sijaitsi Imatran yläpuolella ja lohet, joita siellä pyydystettiin, olivat n.s. Saimaan lohia. Imatrankoski oli näet niin voimakas, ettei Laatokan lohi päässyt siitä nousemaan. Näin Vuoksessa esiintyi kaksi eri lohilaatua, Imatran pohjoispuolella toinen ja toinen kosken eteläpuolella. Runsaimmat saaliit saatiin Siitolan kylän kohdalla olleista pyydyksistä kuten vielä tällä vuosisadalla ennen lmatran voimalaitoksen syntyä ja Tainionkosken kahlehtimista.
Bullerborgin kalastamo oli n.s. kruunun kalastamo. Sen tuotto käytettiin Viipurin linnanväen hyväksi. Arvid 'Tönnenpoika Wildeman palkkasi lokakuun 16. päivänä 1613 päivätyllä kirjeellään Olli Pekanpoika Kaikkosen Siitolan Tainion kalastamon lohenkalastajaksi. Pilkkanaan hän sai nauttia vapauden suuruisen tilansa veroista. Kaikkosen tuli joka kahdeksas päivä lähettää tuoretta lohta Viipuriin. Tässä asiakirjassa Tainionkoski mainitaan ensimmäisen kerran. Mvöhemmin ruvettiin kalastusoikeus antamaan arennille määrättyä summaa vastaan.
Saviniemen kartanolla oli Vuoksessakin hyvät kalavedet. Sen omalla nuotalla sekä 30:stä katiska- ja kahdesta mertapaikasta saatiin 1569 kaksi leiviskää kuivaa kapakalaa. Tämän lisäksi kartano sai osakalaa nelikon suolattuna jokaiselta nuotalta, joka sen alueella kalasti. Näin kertyi äskenmainittuna vuonna vielä seitsemästä nuotasta yhteensä tynnyri ja kolme nelikkoa suolakalaa.

Paitsi lohia kuuluivat ankeriaatkin 1500-luvulla Vuoksen "suurriistaan". Kostialan kartanon yhteydessä mainittiin sen alueella sijainnut ankeriaan kalastuspaikka, joka 1566 oli läänitetty tulkki Pärttyli Yrjänänpojalle. Siitä saatiin mainittuna vuonna verona neljä leiviskää kuivattua ankeriasta.
Suur-Jääskessä oli 1500-luvulla vielä kaksi muuta tuottoisaa kalapaikkaa. Kuhajoesta, jonka kautta Juokseman vedet purkautuivat Helisevään, tuli 1560 yhdestä lanasta kuivattua ankeriasta kaksi ja puoli leiviskää, kuivattua säynävää kolme ja puoli leiviskää sekä muuta kapakalaa kahdeksan leiviskää. Seuraavana vuonna sieltä saatiin verona lanasta ja neljästä katiskapaikasta leiviskä kuivattuja ankeriaita ja puoli leiviskää muuta kapakalaa. Kuhajoen kalastuspaikkakin kuului Saviniemelle.
Kolmas, myöskin Saviniemelle kuuluva ankeriaankalastamo sijaitsi Vuoksen vesistöön kuuluvassa Rahikkalan joessa. Yhdestä lanasta eli rysästä kertyi vuosittain verona puolitoista leiviskää kuivattuja ankeriaita.

Lähde:
Jääsken kihlakunnan historia osa yksi
LSSTY © Veli Holappa

| ALOITUS SIVULLE |